VIII. Lopuksi

Huimausoireen yleisyys ja monitekijäisyys (→kuva 1) tekevät siitä merkittävän koko terveydenhuoltojärjestelmän toimivuuden kannalta.

Kaikilla hoitoketjun tasoilla menestyksen perusta on hyvä kommunikaatio ja informointi. Aina kun potilas ei syystä tai toisesta saa riittävää selkoa siihen, miksi häntä huimaa, oireistolla on taipumus pitkittyä ja mutkistua. Samansuuntainen vaikutus on pitkällä odottelulla jatkotutkimuksiin.

Huimaus johtuu onneksi yleensä muutamasta hyvin tunnetusta syystä (→kuva 2), joihin on olemassa hyvä tai ainakin oireita lievittävä hoito. Diagnoosiin pääsee tuntemalla yleisten aiheuttajien tyyppioireet ja statuslöydökset.

Vaarallisen huimauksen merkit ovat niin ikään selvät ja helposti havaittavissa (→kuva 3), kunhan niitä vain osaa systemaattisesti etsiä.

Nimenomaan patofysiologian ja huimausmekanismien mukainen ajattelu (→kuva 4) helpottaa, yksinkertaistaa ja nopeuttaa huimauspotilaan hoitoa.

Esitys petustuu pääosin artikkeliin Kallela M, Kentala E. Huimaus käytännön lääkärin kannalta. Duodecim 2014;130:400–12.

Kirjallisuutta

  • Alboni P, Brignole M, Menozzi C, ym. Diagnostic value of history in patients with syncope with or without heart disease. Journal of the American College of Cardiology 2001; 37(7): 1921-1928.
  • Barraclough K ja Bronstein A. Vertigo. BMJ 2009; 339: b3493.
  • Boggs JG ( 2013). Seizures and epilepsy in the elderly patient: Etiology, clinical presentation, and differential diagnosis. UpToDate. [päivitetty 7.5.2013]. www.uptodate.com
  • Bronstein A ja Lembert T (2007). Symptoms and examination of the patient with vertigo and dizziness. Kirjassa: Dizziness. A Practical Approach to Diagnosis and Management. Toim. Cambridge, Cambridge University Press: 23-60.
  • Drachman DA ja Hart CW. An approach to the dizzy patient. Neurology 1972; 22(4): 323-334.
  • Karatas M. Central vertigo and dizziness: epidemiology, differential diagnosis, and common causes. The Neurologist 2008; 14(6): 355-364.
  • Kallela M, Kentala E. Huimaus käytännön lääkärin kannalta. Duodecim 2014;130:400–12.
  • Ketola S, Niemensivu R, Henttonen A, Appelberg B ja Kentala E. Somatoform disorders in vertiginous children and adolescents. International journal of pediatric otorhinolaryngology 2009; 73(7): 933-936.
  • Kroenke K, Lucas CA, Rosenberg ML, ym. Causes of persistent dizziness. A prospective study of 100 patients in ambulatory care. Annals of internal medicine 1992; 117(11): 898-904.
  • Laitakari K. Miten havainnollistan kaarikäytäväsakan poiston asentohuimauksen hoidossa? Suomen Lääkärilehti 2004; 47: 4603-4605.
  • Lempert T, Neuhauser H ja Daroff RB. Vertigo as a symptom of migraine. Annals of the New York Academy of Science 2009; 1164: 242-251.
  • Levo H ja Hirvonen T. Ménièren taudin erilaiset hoitomuodot. Suomen Lääkärilehti 2005; 25-26: 2783-2786.
  • Meissner I, Wiebers DO, Swanson JW ja O’Fallon WM. The natural history of drop attacks. Neurology 1986; 36(8): 1029-1034.
  • Neuhauser HK ja Lempert T. Vertigo: epidemiologic aspects. Seminars in neurology 2009; 29(5): 473-481.
  • Newman-Toker DE (2007). Diagnosing dizziness in the emergency department. Väitöskirja John Hopkins University, Baltimore. 208 s.
  • Ojala M (2007). Huimaako? Helsinki, Etukeno OY.
  • Tusa RJ. Dizziness. The Medical clinics of North America 2009; 93(2): 263-271.
  • Yardley L, Owen N, Nazareth I ja Luxon L. Prevalence and presentation of dizziness in a general practice community sample of working age people. The British journal of general practice 1998; 48(429): 1131-1135.

Pääkohdat

Lisätietoa

Lisätietoa

Lisätietoa