Johdanto neurostatukseen
Neurologinen statustutkimus perustuu poikkeuksetta kattaviin esitietoihin. Potilaan kertomus antaa suuntaviivat sille mitä ja kuinka laajoja statustestejä tarvitaan, ja mitkä testit eivät ole potilaan ongelman kannalta keskeisiä.
Usein jo anamneesin perusteella oireiston neurologinen taso voidaan päätellä. Jos statustutkimuksen tekeminen tuntuu liian pitkältä, hyvän anamneesin hyötyä ei ole maksimoitu.
Käytännön toteutuksen kannalta neurologinen tutkimus jaetaan usein seuraaviin osa-alueisiin:
- Muisti ja tiedonkäsittely (kognitio)
- Aivohermot ja aivorunko
- Motoriikka ja koordinaatio (hermoston säätelemä lihasten yhteistoiminta)
- Jännevenytysheijasteet (refleksit) ja lihasjänteys (lihastonus)
- Tuntotestaus (sensoriikka)
- Autonominen hermosto
Itse tutkimusta ei tarvitse tehdä juuri tässä järjestyksessä, mutta jäsentely auttaa huomattavasti sairauskertomusmerkintöjen sanelua ja kirjoittamista.
Usein on hyödyllistä tehdä ensin kävely- ja muut pystyasentoa vaativat testit, jatkaa potilaan istuessa tutkimustasolla ja lopettaa tutkimuksiin, jotka on helpoin suorittaa potilaan maatessa.
Monia neurologisia sairauksia seurataan neurologisen statuksen ja sen muutosten perusteella. Neurologinen tutkimus toimii siis diagnostiikan lisäksi seuranta- ja poissulkumenetelmänä, mm. tajuttomuuden, aivoverenkiertoäiriöiden, muisti- tai liikehäiriöongelmien yhteydessä.
Pääkohdat
Osaan neurologisista sairauksista ei kuulu poikkeavia neurologisia löydöksiä. Tällaisia ovat mm. primaarit päänsäryt (migreeni ja tensiopäänsärky) ja ohittuva aivoverenkiertohäiriö (TIA-kohtaus). Näissä tapauksissa diagnoosi perustuu anamneesiin ja normaaliin statukseen.
Viite: Häppölä O, Kallela M. Hermoston tutkiminen. Kirjassa: Korhonen P, Mustajoki S, Salonen T, toimittajat. Potilaan tutkiminen. Duodecim 2021. ISBN: 9789516568020.