I. Johdanto huimaukseen

Huimaus on yleinen oire ja siitä kärsii kolmasosa väestöstä jossain vaiheessa elämäänsä (Lempert T, Neuhauser H ja Daroff RB 2009; Neuhauser HK ja Lempert T 2009).

Se on myös äärimmäisen sekakoosteinen vaiva, sitä kuvaillaan lukemattomilla eri tavoilla, ja se voi johtua yhtä monesta syystä (kuva 1).

Osa aiheuttajista on viattomia, osa henkeä uhkaavia, osa paranee itsestään, osa ei koskaan. Huimaus voi alkaa korvasta, sydämestä, verisuonesta, hermostosta tai mielestä. Kaiken lisäksi samaan päähän mahtuu hyvinkin useita eri huimauksia (Kroenke K, Lucas CA, Rosenberg ML, ym. 1992).

Huimauspotilas onkin haaste sekä erikoislääkärille että yleislääkärille. Anamneesi ja status ovat huimauksen diagnostiikassa tärkeämpiä kuin koneelliset jatkotutkimukset.

Huimauksen luonne ja yleisyys

Huimaus jaetaan usein neljään päätyyppiin (kuva 2):

  • 1) vertigo (kiertohuimaus)
  • 2) synkopee (kollapsi)
  • 3) tasapainohäiriö
  • 4) epäspesifi huimaus (Drachman DA ja Hart CW 1972).

Vertigolla tarkoitetaan aistimusta, jossa ympäristö, sen osa, tai ihminen itse tuntuu olevan liikkeessä, vaikka liikettä ei olekaan (kuva 3) . Tuntemus on usein kiertävää (josta tulee sana vertigo), mutta myös keinuttava, pyörittävä, sivulle tai ylösalaisin kaatava tuntemus on mahdollinen.

Synkopeella, kollapsilla (mukaan lukien pyörtyminen (→kuva 4), tarkoitetaan ohimenevää tajuttomuutta, joka johtuu aivojen verenkierron äkillisestä heikkenemisestä. Lievissä tapauksissa tajunta ei häviä kokonaan vaan oireisto jää prekollapsituntemusten, presynkopeen tasolle (tuntuu kuin taju menisi, silmissä mustenee, huimaa).

Tasapainohäiriö voidaan myös kokea huimauksena (kuva 5). Kävely tuntuu epävarmalta, potilas pelkää kompuroivansa tai kaatuvansa, liikkuessa huippaa.

Jäljelle jäävää epäspesifi huimaus (kuva 6) on vaikeasti kuvailtavissa ja siltä puuttuvat vertigon, synkopeen ja tasapainohäiriön tyyppipiirteet. Toisinaan lievä tai lievittymässä oleva vertigo on vaikea erottaa epäspesifistä huimauksesta.

Pääkohdat

Lisätietoa

Lisätietoa

Lisätietoa

Lisätietoa

Lisätietoa

Huimauksen esiintyvyys vaihtelee sen mukaan tarkastellaanko tilannetta yleislääkärin, erikoislääkärin, päivystyspoliklinikan vai koko väestön näkökulmasta. Tästä huolimatta tietyt nyrkkisäännöt pätevät hämmästyttävän hyvin olipa kliininen näyttämö sitten mikä tahansa. Huimaus on pääoire 7%:lla yleislääkärin vastaanotolla käyvistä potilaista (Yardley L, Owen N, Nazareth I, ym. 1998). Noin puolella huimaus on vertigoa, toisella puolella tasaisesti synkopeea, tasapainohäiriötä ja epäspesifistä huimausta.

Keskushermostoperäinen huimaus on usein yhdistelmä vertigoa ja tasapainohäiriötä. Se on pitkäkestoista koska sentraaliset kompensaatio- ja mukautumismekanismit on osin menetetty. Se on lievempää kuin pääte-elimen (sisäkorvan) aiheuttama intensiivinen vertigo, mutta monimuotoista ja usein liikkumista, etenkin kävelyä, vaikeuttavaa.

Synkopee johtuu pääsääntöisesti verenkierrollisesta syystä. Kun verenkiertojärjestelmä pettää, tajuntaa ja tasapainoa ylläpitävien rakenteiden hyvinvointi kärsii ja seurauksena on synkopee (yleisluonteinen verenkiertovaje) tai aivoverenkiertohäiriö (paikallinen iskemia).

Psyykkiset mekanismit ovat usein keskeisiä epäspesifissä huimauksessa. Pitkään jatkunut huimaus voi aiheuttaa eristyneisyyttä, ahdistusta ja masennusta. Toisaalta huimaus voi olla myös konversio-oire, jonka taustalla on tunnistettua tai alitajuntaista ahdistusta, masennusta tai paniikin tuntua (Ketola S, Niemensivu R, Henttonen A, ym. 2009)